Ruusut on jo jonkin aikaa ollut Suomi-popin hypetetyin nimi. Itse en ole kovinkaan musiikkiinsa perehtynyt, mutta nyt he julkaisivat debyyttialbuminsa ja oli aika korjata tilanne. Hieman huvittuneena olen lukenut median "superyhtye"-luonnehdintaa Ruusujen kohdalta. Yhtyeen jäsenistä ainoastaan Miika Koivistoa (Disco Ensemble) voidaan pitää tunnettuna muusikkona, laulaja Ringa Mannerin tyttöyhtye Pintandwefallin jäsenenä ehkä sinnepäin. Ruusuilla on yllättävän vahva Pori-kytkös, sillä kaupungin musiikkiskenen kasvatteja ovat Koivisto ja Alpo Nummelin. Lisäksi yhtyeen sanoittaja Lauri Levola on Porin poikia.
Ruusujen musiikki on vahvasti elektronista nykyaikaista poppia. Muodikkaaksikin sitä voi kutsua. Ei ihme, että yhtye on valloittanut pääkaupunkiseudun hipsteripiirit. Albumin kuunneltuani en ihmettele. Riittävän modernia ja riittävän omaperäistä. Mannerin laulua muokataan biiseillä melko vapaalla kädellä, mutta se on riittävän persoonallinen tietynlaisessa väliinpitämättömässä sanojen laukomisessaan. Muutamalla biisillä myös Miika Koivisto laulaa, hätkähdyttävästi suomeksi. Levolan sanoitukset ovat riittävän eroittuvia vaikka normaalilla parisuhdetematiikalla operoidaankin.
Kappaleella 555 fiittaa Paperi T. Se jotenkin rikkoo kokonaisuuden. Ringa Manner fiittaamassa Paprua onnistui paremmin. Mutta onko levyllä hittejä, tulevia klassikkoja? Aika näyttää. "Glitchit" tullaan valitsemaan kaikissa mahdollisissa äänestyksissä vuoden biisiksi ja iskelmälainereilla flirttaileva "Käärmeen sisällä" oli ilmiselvä singlevalinta. "Toyota Celicalle" ei voi tarttuvuudessaan kuin nauraa.
Olin valmistaunut oleman albumille kriittinen, mutta se on hyvä, yllättävän hyvä. Mielenkiintoista nähdä tulevaisuudessa pääseekö Ruusut tästä vielä musiikillisesti eteenpäin. Suomen musiikkiskene tarvitsee kaikenkarvaisten ns. räppäreiden keskelle lisää ruusuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti