Levy #2: Jenni Vartiainen - Monologi

Jenni Vartiainen ei millään muotoa kuulu siihen musiikkiin, jota kuuntelisin aktiivisesti. Minua kuitenkin kiinnosti tsekata onko Vartiainen keksinyt jotain uusia temppuja, onhan edellisestä Terra-albumista aikaa peräti viisi vuotta. Niin, hän on Suomen kaikkien aikojen menestyneimpiä artisteja, mutta yllättäenkin 11 vuodessa ilmestyy nyt vasta neljäs pitkäsoitto.

Monologi on jo muodoltaan erikoinen. Turvasana-single ilmestyi jo joskus 2017 alkuhaminoissa, sen jälkeen on tullut ulos kait kolme muuta singleä (joita en ole aiemmin kuullut). Lopullisessa paketissa on vain yhdeksän biisiä kokonaismitaltaan vaivaiset 31 minuuttia. Aletaan olla vanhan ajan vinyylimitoissa. Liekö syynä se, että kappaleet ovat pääosin Vartiaisen omia sanoituksia. Ja "uusi levy" on siis Vartiais-faneille yli puolelta mitaltaan jo tuttua tavaraa.

Levyn on tuottanut Jurek Reunamäki, joka on "modernisoinut" ennen Jenniä Antti Tuiskua ja Eriniä. Elektropoppivaikutteet ovat siis mukana Monologilla, kuitenkin melko luontevana mattona, ei kovin vaivaannuttavana muutamaan kohtaa lukuun ottamatta. Biisit ovat melko poppimaisia selkeine moderneine biitteineen. Jenni Vartiaisen tuotannon menestyksen kulmakivet, eteeriset ballaadit loistavat poissaolollaan. Ellei sellaiseksi lasketa Monologin eniten "vartiaismaista" kappaletta 'Väärään suuntaan', joka on osittain Jenni-pastissi.

Suurimman osan sanoituksista Vartiainen on tälle levylle siis tehnyt itse. Tematiikka pyörii vahvasti parisuhdedramatiikan ympärillä ja siis eroahdistuksessa. Keltaisesta lehdistöstähän saimme lukea Vartiaisen erosta tuottaja Jukka Immosesta. Ilmeisesti uusi kukoistava suhden rahkamiljonääriin on vasta seuraavan albumin aihe. Saa nähdä miten Monologi tulee menestymään kaupallisesti. Takana ovat kuitenkin viisinkertaista platinaa myynyt Seili ja tuplaplatinistit Ihmisten edessä ja Terra. Monologi on taitavaa, mutta paikoin yhdentekevää kuin radioiden ohjelmavirtaa.

Kirja #5: Tommi Liimatta - Musaa ja Soundia

(Tietokirja, Like 2018)

Rumba-kirjan jälkeen lukuvuoroon tuli tamperelaiskilpailijoihin Musaan ja Soundiin liittyvä tietokirja. Tämä tapahtui osittain sattumalta, sillä varasin uuden "Musaa ja Soundia" kirjan ennen kuin se ehti tulla edes paikalliseen kirjastoon.

Varatessani kirjan kuvittelin itse asissa teoksen olevan Halmeen Rumba-kirjan tapainen tamperelaislehtien ja erityisesti niiden toimittajan Jukka "Waldemar" Walleniuksen elämäkerta. Näin ei kuitenkaan ole vaan kyseessä on rovaniemeläislähtöisen Tommi Liimatan toimittama kokoelma Walleniuksen Musaan ja Soundiin kirjoittamia artikkeleita vuosilta 1971-1979. Jossain lukujonossa odottaa myös toinen samankaltainen Liimatan kirja Veikko Ennalan jutuista.

Kirjan keskiössä on siis Walleniuksen tekstit vaikka niitä edeltää Liimatan ja Waldermarin lyhyet johdantojutut. Lisäksi kirjan lopussa on melko irrallinen Miettisen Wallenius-tribuutti. Itse Musa- ja Soundi-lehtien historia jää tällaisessa käsittelyssä pintapuoliseksi ja Walleniuksenkin toimittajaurasta saadaan näkemystä lähinnä 70-luvun osalta.

Kuten Rumbaan, Soundiin minulla on hyvin pitkä omakohtainen suhde alkaen jostain 70-luvun lopun kylän kirjastossa vietetystä ajasta. Silloin sarjakuvien lisäksi kirjastosalissa luettiin tarkasti uusimmat Suosikin, Helpin ja Soundin numerot. Musalle olen liian nuori vaikka se vuoteen 1978 asti ilmestyikin. En vielä tuolloin ollut musiikista kovin kiinnostunut. Soundia on tullut lähes näihin päiviin asti ostettua irtonumerona ja muistaakseni olin tilaajakin parin vuoden ajan. Viime vuosina ostaminen on aika paljon jäänyt, pääsyynä ehkä se, että lehti keskittyy aika paljonkin sellaiseen raskaampaan musiikkiin, jota itse en kuuntele käytännössä lainkaan.

Walleniuksen aikakausi Soundissa oli melko lailla ohi jo silloin kun alkoin musiikkilehdistöä seuraamaan, mutta kyllä miehen nimi ja maine oli varsin tuttuja, sen sijaan tekstit ei niinkään. Tämä kirja antaakin hyvän kuvan hänen 70-luvun kirjoitustyylistään. Teksti on pitkää ja polveilevaa, jopa rönsyilevää, mutta samalla hyvin tietopitoista. Wallenius on 60-luvun kasvatti ja esitelmöi artikkeleissaan ja levyarvioissaan hyvinkin innostuneesti vanhasta blues- ja jazz-musiikista. Toimittajan suhde punkkiin ja uuteen aaltoon on kaksijakoinen - toisaalla vahvasti Wigmamia hehkuttava progemies ei jaksa innostua uudesta musiikista, mutta toisaalla sitten krediittiä annetaan Sex Pistoilsille ja Pohjalla-kokoelmalle.

Walleniuksen kirjoitustyyliä voidaan pitää aikansa lapsena. Se sisältää vielä jonkin verran 60-luvun kaltaista nykyään hassulta kuulostavaa vanhahtavaa verbaliikkaa, mutta samalla on jo selvästi modernimpaan aikaan kallellaan. Tekstit ovat usein varsin hiomattomia ja tajunnanvirta ryöpsähtelee niin, että jossain muussa lehdessä ainakin myöhempinä aikoina sakset olisivat varmasti leikanneet osan jutuista pois.

Levy- ja keikka-arviot luovat ihan mukavaa ajankuvaa suomalaisesta musiikkielämästä 70-luvulla. Ajankohta osuu sopivasti suureen murrokseen jolloin punk ja uusi aalto saapuivat Suomeen vaikka jälkimmäisiä käsitellään vain ihan kirjan lopussa. Ihan kaikkea en jaksanut lukea läpi kovin suurella pieteetillä, opus on lähes 400-sivuinen. Periaatteessa kiinnostavaa oli lukea klassikkolevyjen arvosteluita niiden ilmestyessä, mutta tavallaan "yllätysmomenttia" heikentää se, että tuohon maailman aikaan levyt arvosteltiin pitkän aikaa niiden oltua jo kaupoissa. Myöhemmin klasikon asemaan nousseet levyt olivat roikkuneet jo britti- ja Suomi-listojen kärjessä viikkoja ennen kuin Wallenius tarttui kynään. Eli WW ei tavallaan niitä arvostellut "vakuumissa" ennen kaupallista suosiota.

Mielellään lukisin teoksen myös Musan ja Soundin historiasta, sellaista nyt tuskin ihan heti on tulossa, mutta Wallenius olisi varmasti yksi sopivista henkilöistä tuollaista kirjaa toimittamaan.

Levy #1: Ruusut - Ruusut

Ruusut on jo jonkin aikaa ollut Suomi-popin hypetetyin nimi. Itse en ole kovinkaan musiikkiinsa perehtynyt, mutta nyt he julkaisivat debyyttialbuminsa ja oli aika korjata tilanne. Hieman huvittuneena olen lukenut median "superyhtye"-luonnehdintaa Ruusujen kohdalta. Yhtyeen jäsenistä ainoastaan Miika Koivistoa (Disco Ensemble) voidaan pitää tunnettuna muusikkona, laulaja Ringa Mannerin tyttöyhtye Pintandwefallin jäsenenä ehkä sinnepäin. Ruusuilla on yllättävän vahva Pori-kytkös, sillä kaupungin musiikkiskenen kasvatteja ovat Koivisto ja Alpo Nummelin. Lisäksi yhtyeen sanoittaja Lauri Levola on Porin poikia.

Ruusujen musiikki on vahvasti elektronista nykyaikaista poppia. Muodikkaaksikin sitä voi kutsua. Ei ihme, että yhtye on valloittanut pääkaupunkiseudun hipsteripiirit. Albumin kuunneltuani en ihmettele. Riittävän modernia ja riittävän omaperäistä. Mannerin laulua muokataan biiseillä melko vapaalla kädellä, mutta se on riittävän persoonallinen tietynlaisessa väliinpitämättömässä sanojen laukomisessaan. Muutamalla biisillä myös Miika Koivisto laulaa, hätkähdyttävästi suomeksi. Levolan sanoitukset ovat riittävän eroittuvia vaikka normaalilla parisuhdetematiikalla operoidaankin.

Kappaleella 555 fiittaa Paperi T. Se jotenkin rikkoo kokonaisuuden. Ringa Manner fiittaamassa Paprua onnistui paremmin. Mutta onko levyllä hittejä, tulevia klassikkoja? Aika näyttää. "Glitchit" tullaan valitsemaan kaikissa mahdollisissa äänestyksissä vuoden biisiksi ja iskelmälainereilla flirttaileva "Käärmeen sisällä" oli ilmiselvä singlevalinta. "Toyota Celicalle" ei voi tarttuvuudessaan kuin nauraa.

Olin valmistaunut oleman albumille kriittinen, mutta se on hyvä, yllättävän hyvä. Mielenkiintoista nähdä tulevaisuudessa pääseekö Ruusut tästä vielä musiikillisesti eteenpäin. Suomen musiikkiskene tarvitsee kaikenkarvaisten ns. räppäreiden keskelle lisää ruusuja.