maanantai 15. lokakuuta 2018

Kirja #6: Harri Kalha - Unohtumattomat äänet : jazzin suuret naislaulajat

(Tietokirja, Like 2018)

Ei, en itse kuuntele juuri lainkaan jazzlaulua. Silti tartuin Harri Kalhan alkuvuodesta ilmestyneeseen järkäleeseen (527 sivua) kiinnostuneena hyvien arvostelujen ansiosta. Kalhalle aihepiiri oli uusi vaikka hän on aiemmin kirjoittanut kaikenlaista Tom of Finlandin taiteesta Kokottien kultakauteen.

Kirjan rakenne on seuraavanlainen: Kalha käy läpi naisjazzlaulajia nimi kerrallaan alkaen merkittävimmistä (Billie Holiday, Ella Fitzgerald ja Sarah Vaughan), joille omistetaan pidemmät luvut tullen kohti nykyaikaa ja vähemmälle tekstille jääviin nimiin. Tosin 50-luvulla ja sen jälkeen syntyneet ja eurooppalaiset eivät ole mukaan mahtuneet.

Kirjasta on helppo nopeasti havaita Kalhan mieltymys LP-formaattiin siitäkin huolimatta, että kirjan aihepiirin esittäjien levytykset ovat usein kokoelmia eri aikakausien jazzstandardeja. Onhan jazzlaulu siinä mielessä kuin Seinäjoen tangolaulajat: esittäjät eivät useinkaan tule tunnetuksi omista numeroistaan vaan klassikkosävelmien tulkinnoista.

Kalha sivuuttaa laulajien elämäntarinat lyhyillä maininnoilla siellä täällä, lähinnä ne nostetaan esiin tukemaan analyysia laulajattaren tulkinnoista. Eli sillä tavalla tietokirja tämä ei ole. Vaan kirjassa Kalha käy artistin tuotantoa läpi nostaen sieltä omasta mielestään helmiä ja kuuntelemisen arvoista tavaraa. Tätä ryydittämään hän on koostanut erilaisia listoja tueksi musiikkiin tutustuvalle. Tsekkaa edes nämä.

Edellä mainituista syistä kirja ei ole ei-jazzdiggarille kovin mielenkiintoista luettavaa. Jokaisen auki kirjoitetun biisin mukana pitäisi olla pätkä musiikkia, mutta liki kuusisataa sivua on aivan liian työläs projekti tällaiselle. Kirjan aihepiiri sopisikin paljon paremmin kuunnelmasarjaksi tai podcastiksi.

torstai 20. syyskuuta 2018

Levy #2: Jenni Vartiainen - Monologi



Jenni Vartiainen ei millään muotoa kuulu siihen musiikkiin, jota kuuntelisin aktiivisesti. Minua kuitenkin kiinnosti tsekata onko Vartiainen keksinyt jotain uusia temppuja, onhan edellisestä Terra-albumista aikaa peräti viisi vuotta. Niin, hän on Suomen kaikkien aikojen menestyneimpiä artisteja, mutta yllättäenkin 11 vuodessa ilmestyy nyt vasta neljäs pitkäsoitto.

Monologi on jo muodoltaan erikoinen. Turvasana-single ilmestyi jo joskus 2017 alkuhaminoissa, sen jälkeen on tullut ulos kait kolme muuta singleä (joita en ole aiemmin kuullut). Lopullisessa paketissa on vain yhdeksän biisiä kokonaismitaltaan vaivaiset 31 minuuttia. Aletaan olla vanhan ajan vinyylimitoissa. Liekö syynä se, että kappaleet ovat pääosin Vartiaisen omia sanoituksia. Ja "uusi levy" on siis Vartiais-faneille yli puolelta mitaltaan jo tuttua tavaraa.

Levyn on tuottanut Jurek Reunamäki, joka on "modernisoinut" ennen Jenniä Antti Tuiskua ja Eriniä. Elektropoppivaikutteet ovat siis mukana Monologilla, kuitenkin melko luontevana mattona, ei kovin vaivaannuttavana muutamaan kohtaa lukuun ottamatta. Biisit ovat melko poppimaisia selkeine moderneine biitteineen. Jenni Vartiaisen tuotannon menestyksen kulmakivet, eteeriset ballaadit loistavat poissaolollaan. Ellei sellaiseksi lasketa Monologin eniten "vartiaismaista" kappaletta 'Väärään suuntaan', joka on osittain Jenni-pastissi.

Suurimman osan sanoituksista Vartiainen on tälle levylle siis tehnyt itse. Tematiikka pyörii vahvasti parisuhdedramatiikan ympärillä ja siis eroahdistuksessa. Keltaisesta lehdistöstähän saimme lukea Vartiaisen erosta tuottaja Jukka Immosesta. Ilmeisesti uusi kukoistava suhden rahkamiljonääriin on vasta seuraavan albumin aihe. Saa nähdä miten Monologi tulee menestymään kaupallisesti. Takana ovat kuitenkin viisinkertaista platinaa myynyt Seili ja tuplaplatinistit Ihmisten edessä ja Terra. Monologi on taitavaa, mutta paikoin yhdentekevää kuin radioiden ohjelmavirtaa.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Kirja #5: Tommi Liimatta - Musaa ja Soundia


(Tietokirja, Like 2018)

Rumba-kirjan jälkeen lukuvuoroon tuli tamperelaiskilpailijoihin Musaan ja Soundiin liittyvä tietokirja. Tämä tapahtui osittain sattumalta, sillä varasin uuden "Musaa ja Soundia" kirjan ennen kuin se ehti tulla edes paikalliseen kirjastoon.

Varatessani kirjan kuvittelin itse asissa teoksen olevan Halmeen Rumba-kirjan tapainen tamperelaislehtien ja erityisesti niiden toimittajan Jukka "Waldemar" Walleniuksen elämäkerta. Näin ei kuitenkaan ole vaan kyseessä on rovaniemeläislähtöisen Tommi Liimatan toimittama kokoelma Walleniuksen Musaan ja Soundiin kirjoittamia artikkeleita vuosilta 1971-1979. Jossain lukujonossa odottaa myös toinen samankaltainen Liimatan kirja Veikko Ennalan jutuista.

Kirjan keskiössä on siis Walleniuksen tekstit vaikka niitä edeltää Liimatan ja Waldermarin lyhyet johdantojutut. Lisäksi kirjan lopussa on melko irrallinen Miettisen Wallenius-tribuutti. Itse Musa- ja Soundi-lehtien historia jää tällaisessa käsittelyssä pintapuoliseksi ja Walleniuksenkin toimittajaurasta saadaan näkemystä lähinnä 70-luvun osalta.

Kuten Rumbaan, Soundiin minulla on hyvin pitkä omakohtainen suhde alkaen jostain 70-luvun lopun kylän kirjastossa vietetystä ajasta. Silloin sarjakuvien lisäksi kirjastosalissa luettiin tarkasti uusimmat Suosikin, Helpin ja Soundin numerot. Musalle olen liian nuori vaikka se vuoteen 1978 asti ilmestyikin. En vielä tuolloin ollut musiikista kovin kiinnostunut. Soundia on tullut lähes näihin päiviin asti ostettua irtonumerona ja muistaakseni olin tilaajakin parin vuoden ajan. Viime vuosina ostaminen on aika paljon jäänyt, pääsyynä ehkä se, että lehti keskittyy aika paljonkin sellaiseen raskaampaan musiikkiin, jota itse en kuuntele käytännössä lainkaan.

Walleniuksen aikakausi Soundissa oli melko lailla ohi jo silloin kun alkoin musiikkilehdistöä seuraamaan, mutta kyllä miehen nimi ja maine oli varsin tuttuja, sen sijaan tekstit ei niinkään. Tämä kirja antaakin hyvän kuvan hänen 70-luvun kirjoitustyylistään. Teksti on pitkää ja polveilevaa, jopa rönsyilevää, mutta samalla hyvin tietopitoista. Wallenius on 60-luvun kasvatti ja esitelmöi artikkeleissaan ja levyarvioissaan hyvinkin innostuneesti vanhasta blues- ja jazz-musiikista. Toimittajan suhde punkkiin ja uuteen aaltoon on kaksijakoinen - toisaalla vahvasti Wigmamia hehkuttava progemies ei jaksa innostua uudesta musiikista, mutta toisaalla sitten krediittiä annetaan Sex Pistoilsille ja Pohjalla-kokoelmalle.

Walleniuksen kirjoitustyyliä voidaan pitää aikansa lapsena. Se sisältää vielä jonkin verran 60-luvun kaltaista nykyään hassulta kuulostavaa vanhahtavaa verbaliikkaa, mutta samalla on jo selvästi modernimpaan aikaan kallellaan. Tekstit ovat usein varsin hiomattomia ja tajunnanvirta ryöpsähtelee niin, että jossain muussa lehdessä ainakin myöhempinä aikoina sakset olisivat varmasti leikanneet osan jutuista pois.

Levy- ja keikka-arviot luovat ihan mukavaa ajankuvaa suomalaisesta musiikkielämästä 70-luvulla. Ajankohta osuu sopivasti suureen murrokseen jolloin punk ja uusi aalto saapuivat Suomeen vaikka jälkimmäisiä käsitellään vain ihan kirjan lopussa. Ihan kaikkea en jaksanut lukea läpi kovin suurella pieteetillä, opus on lähes 400-sivuinen. Periaatteessa kiinnostavaa oli lukea klassikkolevyjen arvosteluita niiden ilmestyessä, mutta tavallaan "yllätysmomenttia" heikentää se, että tuohon maailman aikaan levyt arvosteltiin pitkän aikaa niiden oltua jo kaupoissa. Myöhemmin klasikon asemaan nousseet levyt olivat roikkuneet jo britti- ja Suomi-listojen kärjessä viikkoja ennen kuin Wallenius tarttui kynään. Eli WW ei tavallaan niitä arvostellut "vakuumissa" ennen kaupallista suosiota.

Mielellään lukisin teoksen myös Musan ja Soundin historiasta, sellaista nyt tuskin ihan heti on tulossa, mutta Wallenius olisi varmasti yksi sopivista henkilöistä tuollaista kirjaa toimittamaan.

maanantai 3. syyskuuta 2018

Levy #1: Ruusut - Ruusut


Ruusut on jo jonkin aikaa ollut Suomi-popin hypetetyin nimi. Itse en ole kovinkaan musiikkiinsa perehtynyt, mutta nyt he julkaisivat debyyttialbuminsa ja oli aika korjata tilanne. Hieman huvittuneena olen lukenut median "superyhtye"-luonnehdintaa Ruusujen kohdalta. Yhtyeen jäsenistä ainoastaan Miika Koivistoa (Disco Ensemble) voidaan pitää tunnettuna muusikkona, laulaja Ringa Mannerin tyttöyhtye Pintandwefallin jäsenenä ehkä sinnepäin. Ruusuilla on yllättävän vahva Pori-kytkös, sillä kaupungin musiikkiskenen kasvatteja ovat Koivisto ja Alpo Nummelin. Lisäksi yhtyeen sanoittaja Lauri Levola on Porin poikia.

Ruusujen musiikki on vahvasti elektronista nykyaikaista poppia. Muodikkaaksikin sitä voi kutsua. Ei ihme, että yhtye on valloittanut pääkaupunkiseudun hipsteripiirit. Albumin kuunneltuani en ihmettele. Riittävän modernia ja riittävän omaperäistä. Mannerin laulua muokataan biiseillä melko vapaalla kädellä, mutta se on riittävän persoonallinen tietynlaisessa väliinpitämättömässä sanojen laukomisessaan. Muutamalla biisillä myös Miika Koivisto laulaa, hätkähdyttävästi suomeksi. Levolan sanoitukset ovat riittävän eroittuvia vaikka normaalilla parisuhdetematiikalla operoidaankin.

Kappaleella 555 fiittaa Paperi T. Se jotenkin rikkoo kokonaisuuden. Ringa Manner fiittaamassa Paprua onnistui paremmin. Mutta onko levyllä hittejä, tulevia klassikkoja? Aika näyttää. "Glitchit" tullaan valitsemaan kaikissa mahdollisissa äänestyksissä vuoden biisiksi ja iskelmälainereilla flirttaileva "Käärmeen sisällä" oli ilmiselvä singlevalinta. "Toyota Celicalle" ei voi tarttuvuudessaan kuin nauraa.

Olin valmistaunut oleman albumille kriittinen, mutta se on hyvä, yllättävän hyvä. Mielenkiintoista nähdä tulevaisuudessa pääseekö Ruusut tästä vielä musiikillisesti eteenpäin. Suomen musiikkiskene tarvitsee kaikenkarvaisten ns. räppäreiden keskelle lisää ruusuja.

perjantai 24. elokuuta 2018

Kirja #4: Markku Halme - Rumba - 20 vuotta rockin takahuoneessa


(Tietokirja. Johnny Kniga 2003)

Minulla on pitkä yhteinen historia Rumba-lehden kanssa. Aloitin irtonumeroiden vakituisena ostajana jo joskus 1980-luvun puolivälin jälkeen. En muista tarkkaan milloin aloin lehteä tilaamaan, mutta se saattoi olla kymmenisen vuotta myöhemmin. Suhteemme jatkoi tiiviinä ja katkeamattomana kunnes muutamia vuosia sitten lehden taso, siinä käsitellyn musiikin laatu ja ilmestymistahti versus hinta eivät enää olleet mieleisiäni. Kun tilauksen lopetin niin en ole sen jälkeen taakse katsonut - Rumban verkkosivuja tulee toki selailtua.

En kuitenkaan ole syystä tai toisesta aiemmin tullut lukeneeksi Markku "Matkis" Halmeen jo vuonna 2003 tekemää Rumba-historiikkia. Halme käy kirjassa läpi lehden värikästä taivalta alkaen perustajien Rami Kuusisen ja Kimmo "Miettinen" Miettisen yhteisistä projekteista 70- ja 80-luvun taitteessa aina uuden vuosituhannen ensimmäisille vuosille.

Halmeen teksti on sujuvaa sopivalla huumorilla höystettyä ja kuvaa hyvin minkälaista puuhastelua lehden teko vuosien varrella oli. Kirjan päähenkilöksi voidaan nostaa vain 33-vuotiaana kuollut lehden päätoimittaja Rami Kuusinen. Lehdessä oli selvästi aika ennen Ramia ja aika Ramin kuoleman (vuonna 1996) jälkeen. Erilaisten sattumusten kuvausten välissä Halme käy Rumba-lehden sisällön parhaita paloja läpi. Selväksi tulee esimerkiksi erilaisten ns. vakiopalstojen tuleminen ja meneminen vuosien varrelta.

Hauskasti Halme nostaa esiin sen seikan, että Rumba-lehdellä oli omat lemmikkibändinsä. Se ei jäänyt vuosien varrella lukijallekaan epäselväksi mitä yhtyeitä Rumban toimitus kannusti. Näitä olivat alkuvaiheessa Melrose, Nights of Iguana, sitten CMX ja kirjan lopun ajanjaksolla Flaming Sideburns.

Kirjan lopussa on alakuloinen tunnelma. Omistajavaihdosten myötä omistajan ote lehden toimituksesta kiristyi. Rock-maailman ulkopuolelta palkattu nuori toimitusjohtaja (Marianne Mäki-Panula) sekä myöhemmin monessa mukana säätämässä ollut Jussi Lähde nimetään melko selvästi syyllisiksi silloisen toimituksen alamäkeen. Matkis itse joutui sairauslomalle, jolta palattuaan hän irtisanoutui Rumban palveluksesta. Hän kuitenkin myöhemmin edelleen aika ajoin avusti lehteä musiikki- ja elokuva-arvioillaan.

Halme kirjoitti vielä toisenkin Rumba-kirjan, joka on minulta lukematta: Nisse M-kokoelman. Tämän kirjan lopussa hän on paljastavinaan Nissen (Mannerheim) henkilöllisyyden, mutta salaisuus jää edelleen salaisuudeksi. Halme kuoli 53-vuotiaana hoitamattoman diabeteksen aiheuttamiin komplikaatioihin.

perjantai 17. elokuuta 2018

Kirja #3: Michael Lewis - Sinne ja takaisin. Kriittinen matka velkakriisimaihin


(Tietokirja. Karisto 2012)

Olen tänä keväänä aiemmin lukenut muutaman talousjournalisti Michael Lewisin kirjoittaman kirjan. Ennen tätä kirjan The Big Short, joka käsitteli USA:n subprime-velkojen johdannaisia vastaan "pelanneita" eli shortanneita pörssisijoittajia. Sattumalta lentokoneessa näin myös kirjasta tehdyn elokuvan. En kyllä täysin ymmärrä miksi leffa oli tehty ja siihen saatu pääosiin mm. Brad Pitt, Christian Bale ja Ryan Gosling. Ehkäpä siksi, että Brad Pitt oli mukana vielä menestyneemmässä Lewis-filmatisoinnissa Moneyball, joka taas kertoo baseball-joukkueesta, joka perusti menestyksensä tilastoihin.

Mutta nyt lukuvuorossa oli siis Sinne ja takaisin. Kirjassa Lewis vierailee Islannissa, Kreikassa munkkiluostarissa, Irlannissa, Saksassa ja lopulta Arnold Schwarzeneggerin luona Kaliforniassa. Kirja kertoo hulvattoman hauskasti mutta siis oikeastaan tragikoomisesti velkakriisien synnystä edellä mainituissa maissa. Islannissa maa meni sekaisin ja vararikkoon kun kaikki alkoivat pystymetsästä pankkiireiksi, Kreikassa koko yhteiskunta rakentuu erilaiselle filungille ja sille ettei veroja nyt vaan jakseta maksaa. Toisin kun muualla Irlannissa kaikki menettivät rahansa. Saksassa kun omassa maassa ei pystynyt tekemään hölmöyksiä niin pankit sijoittivat Yhdysvaltoihin. Kaliforniassa Raaka-Arska yritti vaikuttaa asioihin, mutta lopulta kansa joka hänet kuvernööriksi äänesti ei halunnutkaan uudistuksia.

Lewisin kerrontatapa on hauska ja kirjan lukee nopeasti raskaasta perusaiheesta huolimatta. Kuvaukset Irlannin munamiehestä, islantilaisista kalastajista, Arskan liikennekäyttäytymisestä, saksalaisten kakkafetisseistä ovat hulvatonta luettavaa, koko surkuhupaisasta Kreikka-osiosta puhumattakaan. Täytynee ottaa työn alle loputkin puuttuvat Lewis-kirjat.

maanantai 13. elokuuta 2018

Kirja #2: Mikael Huhtamäki - Live in Finland : kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979


(Tietokirja. Gummerus 2013)

Tartuin tähän tietokirjaan sen aihepiirin vuoksi. Suomeksi ei varmaankaan ole aiemmin koottu kovien kansien väliin näin kattavaa tietoa keikkahistoriasta. Kirjassa käydään läpi merkittävimmät ulkomaalaiset musiikkivieraat vuosien 1955 ja 1979 välillä. Karsintaa on jouduttu tekemään kovalla kädellä, kirjan lopussa on täydellisempi listaus. 


Kirja hyödyntää kerronnassaan aikoinaan ilmestyneitä keikka-arvioita, paikalla olleiden muisteluita ja muuta lähdeaineistoa. Aiheesta on saatu varsin viihdyttävä ja luettava paketti. Esimerkiksi 1960-luvun keikka-arviot kuulostavat tänä päivänä, noh, hupaisilta. Kirjoittajan ote on myös sopivan kevyt. 


Mukana on tietysti kaikki legendaariset keikat alkaen Paul Ankasta Linnanmäellä, Rolling Stonesista Yyterissä, Jimi Hendrixistä Kultsalla ja Queenin ainoa Suomen vierailu. Kerronta ei rajoitu pelkästään keikkaan vaan useimmiten läpikäydään myös artistien värikkäitä tapahtumia ennen ja jälkeen liveaktin. 


Helposti luettavan kirjan jatkoksi suosittelen liittymään Huhtamäen ylläpitämään Live in Finland 1955-1999 Facebook-ryhmään.

Kirja #1: Teuvo Peltoniemi - Kohti parempaa maailmaa – suomalaisten ihannesiirtokunnat 1700-luvulta nykypäivään


(Tietokirja. Otava 1985)

Päätin kirjoitella blogiini jokusen rivin lukemistani kirjoista. En pyri mihinkään eksaktiin kritiikkiin niiden kohdalla vaan enemminkin referoin ja esitän joitain omia huomioitani. Olkoot numero #1 kirja, jonka sain valmiiksi muutama viikko sitten.


Peltoniemen kirja on jo vanha. Onhan se julkaistu vuonna 1985. Vaikka onkin tietokirja niin sisältö ei kuitenkaan ole vanhentunut, ehkä joiltain osin täydentynyt. Peltoniemi on edelleen aktiivinen aiheen piirissä ja hänellä on www-sivusto FinnUtopias.


Kirjassa Peltoniemi käy läpi erilaisia suomalaisia ihannesiirtokunta-projekteja alkaen toteutumattomasta Sierra Leonen Uuden Jerusalemin hankkeesta 1700-luvun lopulta aina Jokioisten Emmaus-yhteisöön. Kirjassa käsitellään siis siirtolaisuuden muotoa, jossa suomalaiset perustivat uusia yhteiskuntia jonkin henkisen päämäärän nimissä. Peltoniemi jakaa näiden tausta-ajatusten mukaan siirtokunnat sosialistisiin, uskonnollisiin, suomalaisnationalistisiin, luontoon palaamiseen/vegetarismiin perustuviin. Osassa aatteen pohjana saattoi olla esimerkiksi raittiusaate. 


Peltoniemen kirjan ehkä tunnetuimpia yhteisöjä ovat olleet kuuluisan utopiajohtaja Matti Kurikan perustama Sointula Brittiläisessä Kolumbiassa, Argentiinan Colonia Finlandesa sekä Toivo Uuskallion johtama Penedo Brasiliassa. Kirjassa kaikkia käsitellään kohtalaisen laajasti hyvin valokuvin ryyditettyinä. Kirja myös antaa melko hyvän kuvan siitä miten ja miksi lähes kaikki ihannesiirtokunnat loppuivat enemmin tai myöhemmin. Taloudelliset vaikeudet karistivat utopia-aikeet nopeasti. Usein taustalla oli se, että tulijat eivät olleet maanviljelijöitä vaan metsätyöläisiä tai osassa ruumiilliseen työhön tottumattomia akateemisia kaupunkilaisia. Samalla esimerkiksi Etelä-Amerikan yhteisöissä toisin kuin luultiin maatalous oli haastavaa.


Peltoniemen kirja luo hyvän katsauksen aiheeseen. Itselleni tuli uutena tietona muun muassa suomalaiset siirtokunnat Kuubassa. Kirjan sisällöstä voidaan kyseenalaistaa kuuluvatko amerikansuomalaisten siirtolaisuus Neuvostoliittoon aiheen piiriin tai tuoreimmat tapaukset Jad Hashmona ja Emmaus-liike Suomessa.


Lisätietoa aiheesta löytyy muun muassa Ylen Elävästä Arkistosta:





maanantai 16. huhtikuuta 2018

Kulttuurista starttaa

Tämä on Kulttuurista. Kirjoitelmia ja ajatelmia kaikesta. Maailmasta. Musiikista, urheilusta, matkailusta. Näin pisteessä nolla en vielä osaa sanoa. Stay tuned.

Kirja #6: Harri Kalha - Unohtumattomat äänet : jazzin suuret naislaulajat

(Tietokirja, Like 2018) Ei, en itse kuuntele juuri lainkaan jazzlaulua. Silti tartuin Harri Kalhan alkuvuodesta ilmestyneeseen järkälees...